Tulin, näin, voitin - itseni. Menestystä itsenäisyyspäivän kisoista ei tullut, mutta sentään pääsin osaan tavoitteistani. 1) Nousin sängystä parikymmentä minuuttia ennen lähtöä toisen herätyskellon toisesta torkusta, vaikka edellisiltana oli tullut istuttua iltaa ja nukuttua lyhyet yöunet. Olin oikein tyytyväinen itseeni. 2) Kisapaikalla olin 40 minuuttia(!) ennen aikataulun mukaista rataantutustumista. 3) Bea kuumui tuttuun tapaan ennen omaa rataansa, mutta mielestäni se pysyi järkevillä kierroksilla, kuten itsekin. Johtuisiko siitä, että olin niin väljällä aikataululla liikenteessä... 4) Pidin melko hyvin kontaktin koiraan radan aikana. 5) Ohjaus ei ollut kyllä koko aikaa mitenkään kiireetöntä ja huolellista - etenkään kahdella jälkimmäisellä radalla. 6) A:n kontaktit sekä keinu hyvät. Sen sijaan puomilta ensimmäisellä radalla törkeä loikka, toisella radalla tassu otti alastulolle, muttei tullut alas asti. Kolmannella radalla upea! 

Tunnelmat ensimmäiselle radalle lähtiessä olivat tosi luottavaiset ja hyvät. Puomi oli kolmas este, enkä päässyt riittävästi koiran edelle, joten alastulon loikkaus ärsytti ihan suunnattomasti. Tein kuitenkin radan loppuun asti. Yksi rima tuli vielä alas, mutta muuten meno oli kohtalaisen sujuvaa ja aika ok, vaikka putkille himmasi vauhtia ja kysyi. Viime viikon treenit tehneet taas vaihteeksi putkista epämukavia?

Tunnelmat ensimmäisen radan jälkeen eivät olleet kaksiset, koska puomi-harmitus oli valtava. Ennen toista rataa lämmittelyhypyillä Bea roiski taas rimoja ja toruin sitä niistä. Itse radalla heti kolmas rima alas juoksusuoran jälkeen. Sillä radalla tulikin sitten 4-5 rimaa alas minun mielestäni aivan syyttä. Puomilta tosiaan tuli huonosti alas, joten pistin maahan ja läksin radalta itse pois ja kutsuin Bean sitten vasta.

Kolmas rata: 2. rima juoksusuoralla. Yritin liikkua rauhallisesti, ettei tulisi alas mutta kun kuitenkin jouduin kääntämään jo seuraavalle esteelle ja liikkumaan eteenpäin, jotta ehtisin valssiin niin pahus soikoon näin, kuinka Bea katsoi minua liikkuessani ja laski takajalat juuri riman päällä alas. Rataantutustumisessa olin suunnitellut hidastavani Beaa ihmisnuolen tapaiselle, mutta kun kaikki muutkin vedättivät niin vedätin minäkin. Muuten taas ihan ok rataa, vähän tahmeat putket taas. Halusin päästä lopussa vain tekemään puomin. Olin hieman jäljessä ja olin satavarma, että Bea loikkaa, mutta ihmeitä tapahtuu: Bea meni täydelliseen loppuasentoon ja jäi siihen tosi nöyrän näköisenä!!! Tällaista ihmettä ei ole meille kisoissa aiemmin tapahtunut. Olin aivan ällikällinä ja kehuin ja vapautin ja viiis veisasin loppuradasta, sillä Bea teki niin hienon alastulon! Näitä lisää!

Olen nyt vakuuttunut, että maahan laittaminen on paras keino meillä kontaktien parantamiseen. Toiseksi projektiksi täytyy nyt ottaa rimat. En usko, että kyse olisi siitä, etteikö Bea pystyisi olemaan pudottamatta rimoja, vaan enemmänkin malttaako se. Täytyy ryhtyä kokeilemaan olisiko maahan laittamisesta siihenkin apua.

Eilen kisoista lähtiessä olin tosi alamaissa. Miksikö? No, olisihan se ollut mukavaa päättää agilityvuosi nousuun kolmosluokkaan. Mutta sitten lähdin mietiskelemään, kuinka moni tavoite tuli täyteen. Näytin itselleni aika monessa asiassa. Erityisen tyytyväinen voin olla myös siihen, että puomin alastulo onnistui viimeisellä radalla. Nyt vain siedättämään Beaa rimojen kanssa ja harjoittelemaan omaa ohjaustani. Seuraavat viralliset kisat ovatkin sitten vasta ensi vuonna. Välissä on seuran epäviralliset, jonne Arttu aikoo mennä Bean kanssa. Mutta virallisissa kisoissa Beetä ohjaa jatkossakin minä, vaikka houkutteleva tarjous lähestulkoon varmasta kolmosiin nostosta tulikin