Vaikka pidänkin kaikista vuodenajoista ja jopa syksyn pitkistä, tummista illoista, alkaa minunkin mittani olla pimeyden suhteen vähitellen täysi. Onneksi sentään tänään ollaan pakkasen puolella, eikä tarvitse olla koko aikaa pesemässä rapaa koirien tassuista. Liekö yleinen alavire tarttunut agilityn puolelta vai toisinpäin, mutta harrastusrintamallakaan ei olla saatu hetkeen nauttia mistään kovin hohdokkaista suorituksista. Agilitykin vaikuttaa tällä hetkellä olevan pikemminkin päähänpinttymä kuin harrastus...

No, ei vaiskaan. Eivät asiat nyt ihan niin hullusti ole. Asenne on kylläkin ollut aikalailla kadoksissa viime aikoina. Agilityä on tullut enemmän hosuttua kuin tehtyä ajatuksella. Pari viikkoa takaperin olin Jaakon koulutuksessa taas molempien koirien kanssa. Freyan kanssa tehtiin sen verran yksinkertaisia juttuja, että sen kanssa pääni pysyi jalkojen kanssa samassa matkassa. Kun tuli Bean vuoro päästä kehiin, alkoi tuttu sählääminen. Mukamas kuuntelin tarkkaan neuvoja, mutta pää ei rekisteröinyt - tai ei ainakaan antanut jatkokäskyjä toiminnanohjaukseen. Ja hirveä kiire tehdä asiat uudelleen ja uudelleen ja yhä uudelleen - ja aina yhtä pieleen. Sama homma on toistunut Mian treeneissä. Viime kerralla söhläämiseen tuli stoppi, kun Mia tokaisi "nyt mä otan sen koiran sulta ja näytän". Jostain ponnahti asenne "no et muuten piruvie näytä" ja sillä viimeisellä kerralla homma sitten sujuikin! Muistan joskus kuulleeni Sepolta kommentin, että minulle pitäisi aina sanoa, että "nyt on muuten viimeinen kerta".

Nyt olenkin sitten pohdiskellut asennevammaani. Toisaalta en saa mennä siihen perinteiseen "havuja perkele" -runttaukseen (vanha mottoni), koska koirani kyllä vaistoavat sen ja silloin ei ole enää kyse minun ja koirani yhteistyöstä. Toisaalta nyt riitti se "hihhei, voi kun meillä on niin kivaa yhdessä", koska silloin en tee asioita riittävän päättäväisesti. Ehkä ongelma onkin tällä hetkellä siinä, ettei minulla ole kuitenkaan selkeätä päämäärää/tavoitetta, jolloin en toimi riittävällä määrätietoisuudella. Että osaa olla vaikeata. Perisyntini on aina ollut tietynlainen haaveilu ja kun jotain sitten yhtäkkiä lähdetään tekemään, se on tehtävä äkkirytinällä. Suvun keskuudessa tästä on sanonta "ollaan niinkuin Ellun kanat, kunnes on pakko".

Ylihuomenna on edessä vuoden viimeiset kisat. Näin julkisesti laitan tavoitteekseni 1) herätä riittävän ajoissa ja hoitaa aamutoimet kerrankin ilman hirvittävää kiirettä, 2) olla ajoissa kisapaikalla, 3) pitää omat ja Bean kierrokset järkevällä tasolla, 4) pitää kontakti koiraan radan alusta loppuun saakka, 5) ohjata huolellisesti ja kiireettömästi ja 6) tehdä kontaktit maltilla. Huh, tuossapa onkin tavoitetta. Kaikista vaikeimpana pidän tuota ykköstä, mutta kyllä minä vielä teille (ja itselleni) näytän!!!