Tottelevaisuusuran alku ei näyttänyt kovin lupaavalta, kun missasimme viime viikonloppuna kenraaliharjoituksemme. Toinen takaisku on ollut automme hajoaminen. Kun treenailut muualla kuin agilityharkkojen yhteydessä tai olohuoneen lattialla olivat jääneet täysin, niin perjantai-iltana olin luovuttamassa pelin ja jättämässä tokokokeen sikseen. Sitten isäni päätti piristää iltaani ja tuoda minulle portin eteen autonsa viikonloppulainaan, jotta pääsisin kisaamaan. Nyt ei ollut enää mitään syytä jänistää...

Olimme siis viikonloppuna elämämme ensimmäisissä tokokisoissa. Kyllä, olen joskus tutustunut alokasluokan vaatimuksiin, mutta ei minulla ollut siltikään hajua, mitä kisassa tapahtuu. Olin paikalla hyvissä ajoin ja omaa vuoroani ennen oli 7 koirakkoa. Siinäpä olikin sitten hyvin aikaa hioa muutamaa liikettä, jota en ollut tajunnut etukäteen harjoitella... Olin jännittänyt, luuleeko Bea saapuvansa agilitykisoihin. Niinhän se luulikin ja kävi tapansa mukaan melkoisen kuumana, mutta kävi kuitenkin ryhmäpaikallamakuuseen ja luoksepäästävyyteen hienosti. Tein sen virheen, että totutin Bean vähän liiankin hyvin tokotunnelmaan, ja lopulta, kun sen vuoro tuli, oli se jo ehtinyt tajuta, että kyseessä on TOKO - MAAILMAN TYLSIN LAJI! Seuraaminen olikin meidän heikko lenkki; koira oli väritön ja teki vain ja ainoastaan, koska minä käskin. Muut liikkeet sujuivat tosi hienosti. Itse mokailin tietämättömyyttäni yhdessä jos toisessa asiassa: käskytin koiraa ennenkuin liikkeenohjaaja antoi luvan, kehuin koiraa luoksetulossa, liikuin huonosti seuraamisessa sekä tehostin muutaman kerran käskyjä liikaa liikkeellä. Siitäkin huolimatta: saimme ykköstuloksen, mikä on meille aivan mahtava saavutus. Vaikka täytyy sanoa, että hiukan harmitti omat virheet sekä se, että tuli väsytettyä koira niin että sen seuraaminen oli kaksinveroin passiivisempaa kuin normaalisti.

Nyt voimme ruveta tutustumaan avoimen luokan liikkeisiin. Seuraamiseen on saatava lisää intoa ja kestävyyttä - se on kuitenkin kaiken perusta. Oli tosi hieno seurata taitavampia koirakoita, miten sujuvaa ja iloista yhteispeli heidän välillään oli. Meidän on muutettava tapaamme treenata. Toko ei saisi olla se pieni sivujuttu agilitytreenien ohessa. Jos haluan Bean tosissaan innostumaan tokosta, on siitä tehtävä nyt ihan oma lajinsa. Töitä, töitä...

Tänään olivat vuorossa seuran omat agilitykisat. Olin etukäteen päättänyt, että tänään teemme tuplanollan. Ilmeisesti se ratkaisevan pieni epäilyksen häivähdys kävi sittenkin mielessä, koska hienoista radoista huolimatta toiselta radalta tuli hylly ja toiselta 15 vp. Ensimmäisellä radalla Bea karkasi kontaktille, koska tein hölmön ohjausvalinnan, enkä ottanut Beetä riittävän tiukasti hanskaan renkaan jälkeen. Toinen rata ei lähtenyt kovin hyvin liikkeelle, kun Bea karkasi (muuten ensimmäistä kertaa) lähdöstä. Huomasin sen juuri ja juuri, mutta puolen radan verran tuntui samalta kuin roikkuisi vain toisen jalustimen varassa hevosen selässä ja odottaisi hetkeä, jolloin tipahtaa lopullisesti kyydistä. Kun vihdoin sain rytmistä kiinni tuli Bea hieman eri linjassa olleesta hypystä ohi kohdassa, joka osoittautui hankalaksi tosi monelle nopealle koiralle. Bea ei ottanut kummallakaan radalla puomin alastuloa, mutta laitoin sen molemmilla kerroilla maahan.

Kakkosradalla tuli siis nähtyä hyvin, miksi minun pitää saada Bealle lisää estehakuisuutta. Välillä vain tekee mieli fuskata treeneissä, palkata lelulla kädestä ja tehdä monimutkaisia, teknisiä ratoja. Mutta eiköhän tuo baby-jumppa maksa itsensä takaisin varmuudessa ja tuo toisaalta koiralle vielä lisää vauhtia, kun se lopettaa ylimääräisen kysymisen ja minun hakemiseni. Täytyy kyllä sanoa, että olin Beaan supertyytyväinen: meno oli sutjakkaa ja rimat pysyivät ylhäällä pehmeästä alustasta huolimatta. Ja oi, miten se nautti! Pieni agilityhullu Bee!