Meidän talossa on nyt sitten yksi nainen lisää. Vauvakoiramme aloitti juoksut muutamaa viikkoa ennen yksivuotissyntymäpäiväänsä. Freya on ollut viime viikot aivan omituinen: masentunut, väsynyt ja innoton. Se on viihtynyt sylissä entistä tiiviimmin ja ottanut kiellot ja hylkäämiset kamalan raskaasti. Tämän viikon aikana virtakatkaisin on vohdoin käännetty on-asentoon ja ihana, tuttu, vilkas ja energinen koira on palannut kotiin. Samalla se on hyväksytty aikusten koirien kerhoon - ainakin Popan mielestä ;-)

Olimme juoksujen aikana muutaman kerran paimentamassa mm. Bobby D:n kurssilla. Ehdin jo pelästyä, kun koiran käytös oli ennenkuulumatonta. Toisen ihmisen ollessa laitumella kanssani, Freyan tekeminen oli innotonta ja epävarman oloista. Pelästyin, onko tähänastinen koulutus ollut sittenkin sille liian kova pala, vaikka se onkin aiemmin vaikuttanut varsin vahvapäiseltä koiralta. Kriisipuhelu Elisalle ja eilen olimme testaamassa, onko pikkukoiran pää todellakin mennyt sekaisin. Kun Freya näki lampaat, vierähti iso kivi samantien sydämeltä. Tuttu intensiivinen pikkukoira astui laitumelle, haki nätisti, eikä jättänyt yhtäkään lammasta jälkeen. Vauhtia on toki vieläkin liikaa, mutta paineeseen se reagoi kuitenkin paremmin kuin esim. kurssilla. Olisko senkin takia, että itse pysyin rauhallisena... Mutta oi, kun olin tyytyväinen. En ole sittenkään pilannut pientä paimenenalkua. Todennäköisesti sen hormonit ovat viime viikkoina heittäneet totaalista häränpyllyä ja se on vajonnut depression syviin syövereihin. Pitäisihän minun muistaa, millaista vuoristorataa naisen elämä pahimmillaan on...

Itseäni vaivasi monen viikon ajan agilitymasennus. Kakkosen radat ovat vaikuttaneet aika simppeleiltä, mutta täydellistä onnistumista ei vaan tahdo tulla. Kesätauon jälkeen ongelmana ovat olleet rimat. Aluksi ajattelin, että Bealla on paikat jumissa, eikä se hyppää kunnolla. Helppohan sitä on keksiä syyllistä muualta, mutta totuus taitaa olla se, että käskytän koiraa aina juuri väärään aikaan + käteni elävät aivan liikaa. Tänään oli vuorossa Eija Berglundin 2 mukavaa rataa. Ensimmäiselle radalle mennessä oma vuoro vain tupsahti yhtäkkiä, valmistautuminen jäi kesken, Bea sikaili toisille koirille ja tuntui, että jouduin tuhraamaan valtavan määrän energiaa koiran lähdössä pitämiseen. Kolmas este oli puomi ja Bea teki pitkästä aikaa alastuloon aivan törkeän loikan. Olisi tehnyt mieli jäädä hyppimään tasajalkaa siihen paikkaan, huutaa ääneen ja repiä itseäni tukasta. Vetäisin koiran vielä mukaani esteestä ohi ja olin palaamassa takaisin puomille, kunnes ajattelin, että nyt kentältä pois ennenkuin pinna palaa lopullisesti, tässä EI OLE MITÄÄN järkeä. Se taisi olla hyvä ratkaisu. Bea oli toki hämillään ja kyseli, mitä ollaan tekemässä. Hetken aikalisän jälkeen tein ulkona puomin muutamaan kertaan. Ja ei niin mitään ongelmaa!

Toiselle radalle päätin koota itseni ja se menikin melkein täydellisesti kontakteja myöten. Yksi rima tuli alas, kun vippauksessa jätin ilmeisesti hieman liian vähän tilaa koiralle. Okseri keppien jälkeen meni myös superhyvin (2 viikkoa sitten vitonen okserilta), vaikkakin sen jälkeen annoin tietoisesti koiran hypätä tooosii pitkälle, jottei tulisi rimaa alas. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että sellaisen kiukkuaamun jälkeen kykenin nautinnolliseen kakkosrataan ja myös koiralle taisi jäädä hyvä fiilis.

Ajoin suoraan kisoista Niina-Liina Linnan koulutukseen. Rata oli haastava, mutta hauska. Meille tuotti vaikeuksia takaaleikkaus muurille, josta oli tiukka 90 astetta putkeen. Oma liikkuminen kaipaa edelleen melkoisesti rytmitystä. Irtoamiset olivat aika tahmeita - Bean väsymys näkyy heti siinä. Freyakin pääsi kokeilemaan rataa. Juoksujen jälkeen se on ollut kerran kentällä (valmennusryhmän kuvaukset), mutta muutoin se on vain räksyttänyt takakontissa. Nyt se teki oikein kivasti hommia. Se luki jopa leijeröinnin, saksalaisen sekä takaaleikkaukset. Silti sen kanssa pitäisi malttaa ottaa ihan vain ohjauskuvioita pelkillä siivekkeillä ja opettaa hyppimään erikseen. Tiukoissa paikoissa se nimittäin on kuin panssarivaunu rimoista välittämättä.

Huomenna on koirarientovapaa päivä, mutta Arttu hinkusi niin kovasti harkkaamaan, että kait sitä jotain täytyy mennä tekemään. A. on ollut jostain syystä ihan tyytyväinen siihen, ettei Bea ole vielä nousemassa kolmosiin. On kuulemma kamera alkanut tärisemään viime aikoina meidän ratoja kuvatessa. Liekö jo jännitystä siitä, että joutuu itse pian tosihommiin eikä vain piällysmieheksi kisareissuille...