Kippurahäntien emäntään on iskenyt blogilaiskuus. Eilisissä treeneissä tuli satikutia, kun sama, vanha piparkakkukuva möllöttää edelleen ylimpänä. Eikö meille muka tapahdu enää mitään?!

                                                   Bea on ikääntynyt sitten viime näkemän.

Alkuvuosi vietettiin lomaillen. Alunperin tytöt olivat menossa adoptioon, mutta vaihdoimme etelän sukellusloman kotimaisiin kirpeisiin pakkasiin. Lenkkimaastot ovat laajentuneet taas melkoisesti, kun järvellä pääsee hiihtämään ja viipottamaan sydämensä kyllyydestä. Sen verran pakkanen on paukkunut, että olen pidemmillä hiihtolenkeillä laittanut etenkin karvattomalle pienelle F:lle takin ja eilen postipoika toi 8 pientä töppöstä.

Agility on ollut viime aikoina vähemmällä tekemisellä. Arttu on saanut ohjastaa Beaa muutaman kerran epävirallisissa ja on mennytkin oikein hyvin. Seuran mestaruuskisoissa kävi niinkin hassusti, että minä otin hyllyn ja Arttu perässä vitosen - kylläkin reilun sekunnin hitaammalla ajalla. Kyllä Arttua harmitti, kun oli vain kisan ulkopuolisena. Muuten olisi irronnut palkintosija. Toissa viikonloppuna Artun housunpuntit alkoivat tutista, kun työmatkalta palattuaan sai kuulla, että Bea on enää yhden nollan päässä kolmosista.

Tosiaan, onnistuimme pitkästä aikaa agiradalla ja saimme nollavoiton Mian radalla. Olo oli tosi kepeä, kun olin ollut edellisen viikon vatsataudissa. Liekö se sitten vienyt turhaa kankeutta matkasta, koska yhteistyö Bean kanssa oli oikein sujuvaa. Toisella radalla jalkoja alkoi jo painamaan ja menossa oli tuttua kiirehtimisen makua, mutta rata pysyi nollana aina viimeiselle esteelle asti, jossa ikävä kyllä tuli okserin rima alas. Radasta jäi kuitenkin luottavainen fiilis ja tuntui NIIN hyvältä taas kisata pienen sähikäisen kanssa.

Tokoilu on tahtonut jäädä olohuoneessa hyörimiseen, vaikka niin vannoin muuta marraskuisissa tokokisoissa. Olen päättänyt, että Freya astuu toko-areenoille tänä keväänä ja Bee jatkaa AVO:ssa ja tästä syystä ohjelmassa on ollut mm. noudon opettamista. Vielä puoli vuotta sitten Bea ei ottanut kapulaa edes suuhunsa saatikka olisi tuonut sitä minulle. Mutta fiksu koira kun on, niin se on oikealla motivoinnilla oppinut homman ihan muutamassa viikossa. Toki nyt vasta alkaa todellinen työ eli hiominen toko-liikkeeksi, mutta eiköhän sekin siitä.

Freya pääsi pari viikkoa sitten pitkästä aikaa lampaita katsomaan. Intoa oli taas enemmän kuin malttia, joten projektiksi ei otettu muuta kuin rauhallista kuljetusta pitkin peltoja. Oikein nätisti se menikin, kunhan oli juossut ensin turhia höyryjä pois. Muutamaa minihakuakin kokeiltiin, mutta maahanmenot (kuinkas kummaa) ovat taas häipyneet jonnekin syysmyrkskyihin. Tänä vuonna alkaa Freyan todellinen koulutus. Nyt on pennusta kasvanut jo iso tyttö ja tavoitteena on syksyllä pystyä tekemään ykkösluokan rata. Hui, mitä tulikaan sanottua...

                                             Maltillista menoa

                                    Tuijotuskisa

                                                     No uskoihan se.

                                                  Giljotiini

                                                  Freya ja velipoika Noa

Iso pieni tyttö F kävi tänään lonkkakuvauksissa. Painoa oli 14.8 kg ja lonkat ja kyynärät näyttivät melkoisen terveiltä. Nyt odotetaan vielä lopullista lausuntoa Kennelliitosta, mutta rauhallisin mielin voi onneksi senkin tehdä! 

                                                   Bea ottaa rennosti