Viime aikoina on ollut kovasti kiirettä. Tuntuu, ettei itse pysy omien tekemistensä perässä. Jokaikinen loppukesä päätän, että ensi vuonna tähän aikaan pidän lomaa, että kerkeän sienestää, marjastaa, harrastaa, lenkkeillä, harrastaa yms. oikein ajan kanssa. Paha kyllä, samanlaisia ajatuksia taitaa tulla jokaisesta vuodenajasta. Ratkaisuna olisi kai pitää ihan pelkkä sapattivuosi, mutta toisaalta töissäkin on niin mukava käydä...

Paimennuksen suhteen viime viikot ovat olleet hiljaiseloa. Kesälampaatkin lähtevät pian muille laitumille. Oikeastaan pieni tauko varmaankin tekee ihan hyvää. Ehtii itse funtsailla paremmin oppimaansa (ja hiljentää kierroksia), Freya jäähdytellä aivojaan ja Bea nautiskella elämästä. Freyan isukki oli jälleen niittänyt paimennusmenestystä maailmalla voittamalla Mossen kanssa pohjoismaiden mestaruuden. Miksei myös ohjaustaito voi periytyä koirien sukulaisuuden kautta isännältä toiselle...

Pilkkukin ehti päästä Päiville lampaille elämänsä ensimmäistä kertaa. Ensin lampaat olivat niin huikean omituisia ja jännittäviä, että niitä piti vähän haukkua häntä kaarella, mutta kiinnostus oli aivan valtava. Uhoamisen tilalle vaihtui kuulostelu ja Pilkku rentoutui ja häntä laski alas ja ryhtyi selkeästi pohdiskelemaan jutun juonta.

Agilityssä olemme sentään olleet vähän aktiivisempia. Täydellisiä onnistumisia ei ole toistaiseksi tullut, mutta lähellä se on. Kisamieli on ollut Kouvolan ketutuksen jälkeen tosi hyvä. Toissailtana tuli vielä lisäpotkua positiivisempaan asenteeseen, kun osallistuin Julia Kärnän henkisen valmentautumisen kurssille. Ensinnäkin päätin ryhtyä (jälleen) syömään lautasmallin mukaan (kyseisenä päivänä oli tullut syötyä koirien kylmiä nakkeja, leipää, kouratolkulla viinimarjoja ja karviaisia). Parasta antia oli kuitenkin kuulla, millaisia rutiineja kokeneemmilla kisaajilla on. Lisäksi on hyvä myöntää itselleen, miksi jännittää. Ihan turha väittää, ettei muiden mielipiteillä ole väliä, mutta kaikista pahin vihollinen taidan kuitenkin olla minä ja minun kriittisyyteni omia tekemisiäni kohtaan.

Eilen oli vuorossa kotikisat. Edellisen illan henkisen valmentautumisen ansiosta kaikki oikein tursusivat positiivisuutta ja tsemppihenkeä - kunhan ei tsempattu ääneen :) Agilityrata oli mukavan haasteellinen ja ohjausvalintani tuntuivat hyviltä. Hieman ennen omaa vuoroani minä pöllö menin muuttamaan suunnitelmiani yhdessä kohdassa tavalla, jota en ollut rataantutustumisessa edes kokeillut. Rata meni kuulemma tosi hienosti viimeiselle pätkälle asti, kunnes tuli juuri se kohta, jossa suoran putken ja renkaan jälkeen olin persjätön tilalle päättänytkin vaihtaa valssin. Enpä sitten käytännössä ollutkaan aivan selvillä juoksulinjoista ja kun koira eteni niin pahuksen nopeasti, niin en ehtinyt valssata vaan jouduin tekemään takaaleikkauksen. Huiskaisun seurauksena rima tuli alas ja ohjaukseni lopahtikin sitten siihen.

Tässä sen taas näkee. Ratahan meni tosi hienosti siihen asti. Bea irtosi hienosti putkiin, teki kepit loppuun saakka, kääntyi tiukasti ja teki upeat kontaktit. Ja minä sen kuin märehdin yhtä virhettä, jonka seurauksena toki radasta tuli hylätty. Kyse taitaakin olla siitä, että mielestäni kaikki onnistumiset ovat aina täysin koiran ansiota. Sen sijaan virheet menevät lähes aina minun piikkiini. Kaippa sitä kuitenkin itsekin on jotain tehnyt oikein, kun koira onnistuu... Hyppyradalla tuli kolme rimaa alas, mutta putkiin Bea irtosi ongelmitta ja aika oli hyvä, joten kyllä nyt pitäisi olla jo itseensäkin tyytyväinen.

Kaikesta marinasta huolimatta kisaaminen tuntui taas ihan mielettömän kivalta. Tunnelma rantakentällä oli mahtava ja seura mukavaa. Tuli taas hirmuinen agilityhinku. Eräässä blogissa laskettiin agilityn täyttävän 35% ajatuksista. Minulla se hulluus nousee kyllä välillä yli viidenkymmenen ja riippuvuussuhde on vakava.