Eiliset kisat menivät ankeissa merkeissä. Pari viikkoa sitten ensimmäisissä kolmosen kisoissa Bea ohitti ensimmäisen esteen. Ajattelin silloin, että se ampaisi huonon lähtöasennon vuoksi siivekkeen ohi. En osannut edes ajatella, että nyt kävisi jälleen samalla lailla. 

Ensimmäinen rata: Jätin Bean melko kauas, mutta keskelle hyppylinjaa. Se nousi melkein heti maasta, mutta meni käskystä istumaan. Sitten, bojoing, juuri ennen estettä siivekkeen ohi! Olin niin hölmistynyt, etten älynnyt lopettaa siihen, vaan yritin muutamaa estettä eteenpäin, mutta lopetin kesken, kun olin niin perässä ja sekaisin. Radan jälkeen vitsailin, että seuraavan radan tavoitteena voinkin sitten pitää ensimmäisen esteen suorittamista. Ei olisi pitänyt.

Toinen rata: Bea koukkaisi täydelliseltä hyppylinjalta juuri ennen estettä taas siivekkeen ohi. Palautin takaisin, mutta sama toistui. Olin hölmö ja yritin vielä samasta lähtöasetelmasta, mutta ei. Siinä vaiheessa tuomari tuli sanomaan, että nyt radalta pois, mutta sain luvan ottaa pelkän ensimmäisen esteen ja pääsin kehumaan siitä. Mutta olin aivan puulla päähän lyöty, mikä juttu tämä on??? Olen voinut lähettää Bean aina aiemmin täysin ongelmitta useamman esteen takaa, mutta nyt sitten kolmosluokassa pompahtaa tällainen pulma! Häh?!? 

Mitä oli mahtanut tapahtua? Ennen ensimmäistä rataa Bea kävi tosi kuumana ja jouduin sitä kerran ojentamaan tiukemmin, mutta ei se tuollaisesta koskaan paineistu. Kolmannelle radalle tein lähdön tosi helpoksi. En edes yrittänyt laittaa Beaa maahan, vaan lähdin sen kanssa yhtämatkaa. Kaikki tuntui olevan ihan ok. Kontaktit Bea otti hyvin, mutta sitten takaaleikkauksessa se melkein pysähtyi eteeni, muttei kuitenkaan tiputtanut rimaa. Takaakiertoon se lähti aluksi ihan hyvin, mutta jostain syystä koukkaisikin takaisin esteen toiselle puolelle ja  jouduin kierrättämään takaisin eli kielto ja samalla tuli rima alas. Koko radan ajan minulla oli outo fiilis, kun kerkesin kaikkiin paikkoihin niin kummallisen hyvin. "Olenpa minä hemmetin nopea tänään!" Radan jälkeen fiiliksen syykin selvisi, kun Saija tuli sanomaan, että eihän Bea mene normaalisti noin, nyt sillä on varmasti jotain vialla. Samaa sanoivat sitten muutkin. Artun kommentti kontakteihin oli, että ihmekös, että olivat hyvät, kun se tuli sinne melkein ilman vauhtia. Bea oli kuulemma edennyt tosi kankeasti ja hitaasti, hypännyt ankkahyppyjä ja hidastanut roimasti jokaiselle hypylle ja välillä melkein pysähtynyt. Itse olin hoksannut sen vain muutamassa kohdassa.

Lähdinpä sitten mietiskelemään taaksepäin. Viikolla Bea ei parina iltana oikein tahtonut hypätä sänkyyn. Kuittasin sen silloin hiihtolenkin jälkeisellä väsymyksellä. Tänään olen tarkkaillut sen liikkumista ja onhan se tosi kankean näköistä. Freya menee siitä ulkona heittämällä ohi. Ranka ei onneksi arista millään lailla, mutta laskiessani käden sen pyllyn päälle se saattaa välillä säpsähtää. Ja on sillä kyllä aikamoiset ryynit alaselän lihaksissa. Nyt hävettää. Itse kirosin viime viikolla, kuinka reidet ovat jumissa hangessa kahlaamisesta. Eipä tullut silloin pieneen mieleenkään, että myös meidän pikkukoirillamme voisi olla lihakset kireinä. Olemme kuitenkin lähestulkoon koko talven lenkkeilleet järvellä hangessa - eli viime ajat umpihangessa.

Toivotaan parasta, että kyseessä olisi vain ohimenevä vaiva, joka hoituisi venyttelyillä ja hieronnalla. Huoli on kyllä iso. Onneksi Arttu on koko ensi viikon vapaalla ja lupautui viemään molemmat koirat käsiteltäväksi. Ensi viikonloppuna olisi seuraava kisa, mutta voi olla, että se jää väliin, ellei selkeätä muutosta parempaan tule. Bea-parka...